2.7.1993

A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on Certified Laboratories Corporation Oy:lle 11.12.1990 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla ja kannetta kehittäessään raastuvanoikeudessa lausunut, että hän oli toiminut yhtiön palveluksessa työsopimussuhteisena myyntimiehenä ja piiriedustajana 9.9.1988 lukien. Hänen palkkansa oli ollut niin sanottu bruttoprovisiopalkka, johon olivat sisältyneet myynnin aiheuttamat kulut. Hän oli itse maksanut työn suorittamisesta aiheutuneet kustannukset saamatta niistä erillistä korvausta työnantajalta.

Yhtiö oli hänen vuosilomapalkkaansa laskiessaan pidättänyt laskennallisena kuluosuutena 25 prosenttia hänen bruttopalkastaan. A on viitaten työneuvoston lausuntoon 54/81 nro 1113, jonka oli katsonut annetuksi vastaavanlaisessa tapauksessa, katsonut, että koska hänen palkkauksensa osalta oli sovittu noudatettavaksi niin sanottua bruttoprovisiosysteemiä, hänen vuosilomapalkkansa oli laskettava bruttotulojen perusteella vähentämättä ensin laskennallista kuluosuutta.

A on viitannut myös verohallituksen päätöksen 19.2.1987/223 ja 31.3.1988/316 19 §:ään, jonka mukaan kauppaedustajalle voitiin työn suorittamisesta aiheutuneiden kustannusten osuudeksi kokonaisansiosta laskea 30 - 50 prosenttia. Hän on todennut, että nämä kulut olivat ennakkoperintälain 8 §:n 2 momentin mukaan verotuksessa vähennyskelpoisia ja että ne voitiin vähentää palkasta ennen ennakonpidätyksen toimittamista. Vielä A on todennut, ettei verottaja 1.1.1989 jälkeen tehtyjen työmatkojen osalta hyväksynyt mainitunlaisia prosentuaalisia kuluosuuksia ennakonpidätystä toimitettaessa, vaan kulujen vähentämisen edellytyksenä oli, että työntekijä esitti selvitystä todellisista kustannuksista kuittien tai muun vastaavan selvityksen avulla.

Sen vuoksi A on vaatinut yhtiön velvoittamista oikaisemaan hänen väärin perustein laskutetut vuosilomapalkkansa ja lomaltapaluurahansa ja suorittamaan hänelle saamatta jääneenä palkkasaatavana lomanmääräytymisvuosilta 1.4.1988 - 31.3.1989 ja 1.4.1989 - 31.3.1990 yhteensä 11 047 markkaa 16 prosentin korkoineen 30.9.1990 lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa laillisine korkoineen.

Vastine

Yhtiö on vastustanut kannetta perusteeltaan ja vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöspäivästä lukien. A:n vaatiman palkkasaatavan määrän osalta yhtiö on ilmoittanut, ettei oikeudenkäynnissä riidelty saatavan määrästä.

Yhtiö on todennut, että kiista koski vuosilomakorvauksen määräytymisperusteena olevan palkan määrittelemistä ja viitaten muun muassa työneuvoston edellä mainittuun lausuntoon, jonka yhtiö oli katsonut koskevan varsin samanlaista tilannetta, sekä erääseen jutussa annettuun oikeustieteelliseen asiantuntijalausuntoon katsonut, ettei lomakorvauksen suuruutta määrättäessä tullut ottaa huomioon työnantajan työntekijälle korvaamia työstä aiheutuneita kustannuksia.

Asianosaisten allekirjoittaman palvelusopimuksen 9. kohdasta yhtiö on katsonut ilmenevän selvästi, että A maksoi työstä aiheutuneet kustannukset ja että yhtiö korvasi nämä kulut hänelle sanotussa sopimuskohdassa sovitulla tavalla. Käytännössä tämä oli tapahtunut siten, että yhtiö oli vuosittain A:n kanssa sopinut kuinka suurta osaa provision määrästä oli pidettävä korvauksena hänelle koituneista kustannuksista. Perustana olivat olleet verottajan hyväksymät aikaisemman vuoden kulut. A ei ollut suorittanut yhtiön hänelle suorittamasta kulukorvauksesta tuloveroa, eikä näiden korvausten suhteen ollut suoritettu työnantajan sosiaaliturva- ynnä muita maksuja.

Esitetyt lausunnot

Lausunnossaan 54/81 työneuvosto oli todennut: "Kihlakunnanoikeuden lausuntopyynnössä esitettyyn yksityistapaukseen puuttumatta työneuvosto esittää ...

Jos työntekijä on lomanmääräytymisvuoden aikana saanut työnantajaltaan sellaisia taloudellisia suorituksia, kuten matka-, majoitus-, posti- tai puhelinkulujen korvauksia, joita ei voida pitää tehdystä työstä maksettuna vastikkeena, vaan työstä aiheutuneiden kustannusten korvauksena, ei tällaisia suorituksia voida pitää vuosilomalain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuna palkkana. Näin ollen ei kyseisiä suorituksia oteta huomioon lomanmääräytymisvuoden palkkaa laskettaessa.

Jos työntekijä sen sijaan on itse maksanut edellä mainitut tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä aiheutuneet kulut saamatta niistä korvausta työnantajaltaan, ei kuluja myöskään voida vähentää keskimääräisen päiväpalkan laskemisen perustana olevasta lomanmääräytymisvuoden ansiosta."

Jutussa annetussa oikeustieteellisessä asiantuntijalausunnossa oli todettu muun muassa: "Tarkasteltavassa sopimuksessa edellytetään, että myyntimiehille maksetaan sellaisia taloudellisia suorituksia, joita on pidettävä työstä aiheutuneiden kustannusten korvauksena. Nämä suoritukset eivät ole vuosilomalain 7 §:n 3 momentin mukaista palkkaa eikä niitä oteta huomioon vuosilomaetuuksia määrättäessä. Se, että nämä kustannukset sopimuksen mukaan muodostavat osan kokonaisprovisiosta ei muuta tätä johtopäätöstä. Sopimuksessa edellytetään nimenomaan, että myyntimiehen todelliset työtehtävien suorittamisesta koituneet kustannukset erikseen selvitetään ja että työnantaja korvaa ne täysimääräisesti myyntimiehille..."

"Tarkasteltavassa sopimuksessa edellytetään, että sopimusosapuolet erikseen sopivat tai toteavat kuinka suurta osaa provision kokonaismäärästä kulloinkin on pidettävä kustannusten korvauksena. Jos osapuolet päätyvät tiettyyn kustannusten osuuteen, joka ilmoitetaan esim. veroviranomaisille, tulee työnantajayhtiössä vuosilomaetuuksia laskettaessa lähteä tästä osapuolten yhteisesti hyväksymästä laskelmasta."

Raastuvanoikeuden päätös 9.5.1991

Siltä osin kuin asianosaiset olivat viitanneet siihen, että työneuvoston lausunto 54/81 oli annettu samankaltaisessa tapauksessa kuin mistä nyt oli kysymys, raastuvanoikeus on todennut, että työneuvosto oli lausunnossaan todennut "lausuntopyynnössä esitettyyn yksityistapaukseen puuttumatta ..." ja että työneuvosto siten oli ottanut tapauksesta riippumatta periaatteellisen kannan vuosilomalain 7 §:n 3 momentin tulkintaan.

Raastuvanoikeus on todennut edelleen, että lausumansa perusteella asianosaiset olivat hyväksyneet sen työneuvoston omaksuman kannan, että mikäli työntekijä oli maksanut tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä aiheutuneet kulut saamatta niistä korvausta työnantajalta, ei kuluja voitu vähentää keskimääräisen päiväpalkan laskemisen perusteena olevasta lomanmääräytymisvuoden ansiosta, mikä kanta vastasi myös raastuvanoikeuden vuosilomalain 7 §:n 3 momentin tulkintaa.

Näin ollen raastuvanoikeus on katsonut kiistan koskevan sitä, kumpi, työnantaja vaiko työntekijä oli asianosaisten välisen palvelusopimuksen perusteella maksanut työntekijälle työstä aiheutuneet kulut.

Palvelusopimuksen 9. kohta kuului:

"Edellä sovittu provisio muodostaa koko sen korvauksen, jonka yhtiö on velvollinen myyntimiehelle tämän sopimuksen perusteella suorittamaan.

Aina 50 %:iin asti myyntimiehelle maksettavan provision määrästä on pidettävä korvauksena kaikista myyntimiehelle hänen työtehtävänsä suorittamisesta koituneista kustannuksista. Yhtiö ja myyntimies sopivat ja huomioivat, että provision määrä on siten laskettu kattamaan kaikki myyntimiehelle hänen työtehtävänsä suorittamisesta koituvat niin säännölliset ja tavanmukaiset kuin poikkeukselliset ja epätavallisetkin kustannukset.

Mikäli myyntimiehen todelliset, toteennäytetyt kustannukset jonkin vuosineljänneksen aikana ylittävät 50 % hänelle samalta ajalta maksettavan provision määrästä, yhtiö sitoutuu suorittamaan myyntimiehelle sanotun ylittävän määrän huomioon ottaen kuitenkin, että jokaisen tällaisen lisämaksun suorittamisen edellytyksenä on, että:

- kustannukset on tyydyttävästi pystytty yhtiölle toteennäyttämään;

- kustannukset on pystytty tyydyttävästi yhtiölle toteennäyttämään myyntimiehen tähän sopimukseen perustuvan työtehtävän täyttämiseen liittyväksi.

Kaikki myyntimiehen mahdolliset maksuvaatimukset vuosineljänneksen aikana olleista lisäkustannuksista on, tullakseen huomioonotetuiksi, jätettävä yhtiölle sanotun vuosineljänneksen loppuun mennessä.

Kaikkien kustannusten tulee tämän sopimuksen mukaan olla sallittujen kustannusten mukaiset tähän sopimukseen liitetyn erittelyn mukaan."

Raastuvanoikeus on todennut, että käsiteltävässä tapauksessa oli kysymys tilanteesta, jossa myyntimiehen kustannukset eivät olleet ylittäneet 50 prosenttia kokonaisprovision määrästä ja että raastuvanoikeus tulkitsi siten sopimusta vain tätä tilannetta koskevalta osalta.

Raastuvanoikeus on tulkinnut sopimusta siten, että asianosaiset olivat provisioprosentista sopiessaan ottaneet huomioon sen, ettei kantaja saanut erillistä korvausta kustannuksista ja kun ei ollut edes väitetty, että kustannusten määrä olisi vaikuttanut työnantajan kuukausittaisiin provisiotilityksiin perustuviin suorituksiin, niitä vähentäen tai enentäen, raastuvanoikeus on katsonut, että A oli itse maksanut työstä aiheutuneet kustannukset ja ettei kuluja siten tullut myöskään vähentää vuosilomakorvauksen perusteena olevasta palkasta.

Siltä osin kuin yhtiö oli katsonut palvelusopimuksen 9. kohdasta ilmenevän, että A maksoi työstä aiheutuneet kustannukset ja yhtiö sen jälkeen hänelle korvasi kulut sovitulla tavalla, raastuvanoikeus on todennut, että sopimuksessa oli vain maininta, että aina 50 prosenttiin saakka provison määrästä oli pidettävä korvauksena kustannuksista sekä maininta siitä, että provisio oli siten laskettu kattamaan kaikki myyntimiehelle työstä koituvat kulut. Mikäli kysymyksessä olisi ollut sopimus, jossa olisi todettu, ettei työnantaja korvaa kustannuksia myyntimiehelle, myyntimies tällaisessakin tapauksessa olisi kattanut kustannukset työnantajan kokonaissuorituksesta. Raastuvanoikeus on katsonut, että 50 prosentin raja oli sopimukseen otettu siksi, että sopimuksen mukaan A sai erillisen korvauksen kustannuksista, jotka ylittivät 50 prosenttia kokonaisprovision määrästä, jolloin samalla työnantajan kokonaissuoritus myyntimiehelle nousi sovitusta provisioprosentin edellyttämästä määrästä. Näistä sopimuskohdista ei voitu tehdä sitä johtopäätöstä, että A olisi saanut yhtiöltä jälkeenpäin korvauksen kuluista, jotka hän oli ensin itse maksanut.

Siltä osin kuin yhtiö oli viitannut verottajalle ilmoitettuihin laskennallisiin kuluosuuksiin raastuvanoikeus on katsonut, että myyntimiehellä oli aina myös silloin, kun työnantaja ei maksanut myyntimiehelle korvausta kustannuksista, oikeus vähentää työnantajan kokonaissuorituksesta verottajan hyväksymät laskennalliset kuluosuudet. Näin myös siinä tapauksessa, että sopimuksessa nimenomaan todettaisiin, että myyntimies maksoi itse kulunsa. Näin ollen raastuvanoikeus on katsonut, ettei verotuskäytännöstä voitu tehdä sitä johtopäätöstä, että yhtiö olisi maksanut myyntimiehelle työstä aiheutuneet kulut.

Oikeuteen annetun oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon osalta raastuvanoikeus on todennut, ettei raastuvanoikeus, toisin kuin lausunnon antaja, löytänyt palvelusopimuksesta mainintaa siitä, että sopimusosapuolten tulisi erikseen sopia ja todeta kustannusten osuus kokonaisprovisiosta, silloinkin kun kustannusten määrä ei ylitä 50 prosenttia. Tältä osin raastuvanoikeus on todennut, että mikäli yhtiö oli tarkoittanut sopia mainitusta lausunnosta ilmenevin tavoin, sopimusta oli yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet huomioon ottaen tulkittava, kun palvelusopimus oli yhtiön laatima ja vakiintuneesti käyttämä, toisen osapuolen eli A:n eduksi.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut Certified Laboratories Corporation Oy:n vuosilomalaskelmaa oikaisten suorittamaan A:lle saamatta jääneenä vuosilomapalkkana ja lomaltapaluurahana lomanmääräytymisvuosilta 1.4.1988 - 31.3.1989 ja 1.4.1989 - 31.3.1990, tulkiten yhtiön lausumaa siitä, ettei tässä asiassa riidelty määristä, siten että A:n vaatimus oli määrältään oikea, 11 047 markkaa 16 prosentin korkoineen 30.9.1990 lukien sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 2 000 markalla 16 prosentin korkoineen 9.5.1991 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 22.4.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi Certified Laboratories Corporation Oy oli valittamalla saattanut jutun, on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen varaan. Yhtiö on velvoitettu korvaamaan A:n vastauskulut hovioikeudessa 600 markalla.

Perustelut

Työntekijän vuosilomaa koskevassa lainsäädännössä on lähdetty siitä, että työntekijän tulisi loma-ajalta saada samansuuruinen palkka kuin työssä ollessaan.

Vuosilomalain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuun, lomanmääräytymisvuonna työssäolon ajalta maksettuun tai maksettavaksi erääntyneeseen palkkaan luetaan sellaiset työnantajan suoritukset, joita voidaan pitää tehdystä työstä maksettavana vastikkeena. Palkkaan ei lueta sellaisia suorituksia, joita on pidettävä työstä aiheutuneiden kustannusten korvauksena. Työntekijälle ei lomaaikana synny työstä aiheutuvia kustannuksia.

Yhtiön ja A:n 9.9.1988 allekirjoittaman palvelusopimuksen 5. kohdan mukaan myyntimies saa palkkansa provisiona. Sopimuksen 9. kohdan 1. kappaleen mukaan provisio muodostaa koko sen korvauksen, jonka yhtiö on velvollinen myyntimiehelle sopimuksen perusteella suorittamaan. Saman kohdan 2. kappaleen mukaan osaa provision määrästä on pidettävä korvauksena kaikista myyntimiehelle hänen työtehtäviensä suorittamisesta aiheutuneista kustannuksista.

Palvelusopimuksen mukainen provisiona maksettava palkka on siten tarkoittanut korvausta, paitsi tehdystä työstä, myös työtehtävien suorittamisesta aiheutuneista kustannuksista. Tätä arviointia ei muuta se, että kustannusten korvaus on provisioon sisältyvänä laskettu kaavamaisesti.

A:n työstä aiheutuneiden todellisten kustannusten osuuden provisiosta on lomanmääräytymisvuosien 1.4.1988 - 31.3.1989 ja 1.4.1989 - 31.3.1990 aikana ilmoitettu olleen 25 - 30 prosenttia eli yhtä suuri tai suurempi kuin yhtiön vuosilomapalkkaa laskiessa pidättämä laskennallinen kuluosuus 25 prosenttia.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiön A:lle provision osana suorittama kustannusten korvaus ei ole vuosilomalain 7 §:n 3 momentin tarkoittamaa palkkaa eikä sitä ole otettava huomioon hänen vuosilomapalkkaansa ja lomaltapaluurahaansa laskettaessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan, A:n kanne hylätään ja Certified Laboratories Corporation Oy vapautetaan kaikesta maksuvelvollisuudesta jutussa.

Asian laatuun nähden yhtiö saa pitää sillä asiassa olleet oikeudenkäyntikulut vahinkonaan.